Iloja ja suruja,sitähän ihmisen elo on...

Taas sitä saa huomata kuinka lyhyt on koiran elämä ihmisen elämään verrattuna...

Ani on oireillut jo ainakin puolivuotta saaden epileptisiä kohtauksia.Anin kanssa ollaan menty päivä kerrallaan ja viimeiset 4 vk onkin olleet hyviä,mutta tänään Ani on ollut taas väsynyt.Lääkäri sanoi,että hyvin voimme mennä hetki kerrallaan,mutta ne hetket käyvät armottomasti loppuun.

Myös meidän mummo Iitu on alkanut laihtumaan,vaikka onkin reipas ja iloinen mummeliini ja syy siihen selvisi tänään...Iso nisäkasvain ja Iitulla ikää 13.v. joten leikata ei voi.Vaikeita päätösiä on edessä,mutta yksi on selvää, ajoissa on päästettävä irti,osata hyvästellä ja luopua rakkaastaan .Onneksi ei ole ns.kiire,niin kuin Tertun onnettomuuden kanssa vaan voimme natuttia vielä hetken yhteisestä ajasta niin kauan kuin rakkailla voimat riittää ja elämänhalu säilyy.Yhden asian olen päättänyt ja se pitää.Iitun ja Anin ei tarvitse lähteä yksin,vaan pääseevät samaan hautaan Polan ja tertun vierelle.Nyt minä taidan olla saattohoitajan tehtävissä,vaikka en vielä olisi halunnutkaan...

Mitä ne ilon aiheet sitten ovat,niin niitäkin mahtuu.Kauniit muistot ovat mielessä vanhuksista ja olen saanut hemmotella heitä,niin ja se uuden elämän odottelu...Onkohan Adan masussa vaaveja???